KEITTOA KURKKUUN

Niin. Täydentääkö se viina tyhjää oloa? Itsellä olen ainakin huomannut että silloinkuin kaikki menee reisille niin viikonloppuna mennään kotiin alkon kautta. Auttaako se pahaan oloon? Silloin ainakin kuvittelemme että pää täyteen ja vola täysille niin paha olo häviää. Niin, paha olo tulee takaisin tuplana seuraavana aamuna ja olo tuntuu vielä tyhjemmältä.

Ikävä. Oli eilen, on tänäänkin ja on myös luultavasti huomennakin. Mutta tajusin tänään että miksi takertua johonkin, jonka tietää jo menettäneensä? Sitä on vaikeaa ymmärtää ja arvostaa ennen kuin menettää. Tuntuu että kasvan henkisesti päivä päivältä ja tunnen itseni vahvaksi. Toisaalta heikoksi, en pysty hetkeen päästämään ketään lähelleni. Koska en halua ketään muuta, paitsi hänet.

Useimmilla herää pelkoja seurustelusta, esimerkiksi jätetyksi tulemista. Miksi pelkäämme? Onko taustalla huonot kokemukset muista suhteista vai emmekö uskalla välittää jostain ihmisestä, koska ajattelemme että mikään ei ole ikuista. Miksi asennoidumme näin? Elämässämme tulee olemaan aina ylä- ja alamäkiä sekä tasaista tietä että kuoppia.

Voiko pelkomme myös liittyä siihen että pelkäämme että suhteesta tulee liian vakava? Rupeamme väistämättä miettimään että haluammeko todella olla juuri hänen kanssaan koko loppuelämämme. Tällöin meitä rupeaa ahdistamaan ja pelottamaan tuleva. Mitä sitten vaadimme kumppaniltamme jos haluamme olla hänen kanssaan?

Toki, itse sanon ainakin ja tunnustan että olen hieman pinnallinen. Emmekö ymmärrä, että kaikkea emme voi saada? Elämä ei ole kuin elokuvaa ja käsityksemme normaalista parisuhteesta on vinoutunut. Seurustelua voisi kuvailla draaman kaarena: Alku, keskellä huippukohta ja loppujen lopuksi se rankka loppu. Paitsi oikeat rakkaustarinat eivät koskaan lopu. Voiko pelko suhteessa joskus myös katkaista koko seurustelun? BINGO täällä, niin on käynyt. 

Yleensä jätetty osapuoli on enemmän shokissa ja surullinen kuin jättävä osapuoli. Hän on ehtinyt jo miettiä asiaa ja myllertää tunnesotkuissaan toisen tietämättä asiasta mitään. Tämä on väärin, sillä asioista pitäisi puhua heti kun ongelmia ilmenee. Jostain syystä, emme tähän yleensä pysty. Jätetyksi tuleminen on todellakin rankkaa. Sitä tuntee itsensä heikoksi, tyhmäksi ja ajattelee että en kelvannutkaan. Varsinkin jos jättävä osapuoli on löytänyt sinua kauniimman/komeamman rakastetun. Tämä voi ottaa lujille ja perkeleesti oman itsetunnon kanssa. En nyt puhu viimeisestä suhteestani mutta näin on monelle käynyt ja myös itselleni.

SE OIKEA?

SE OIKEA?

Jokaisella on mielikuva siitä, millainen sen oikean kuuluisi olla. Oikeastaan, niitä ”oikeita” taitaa olla jokaisen historiassa aika monia. Mutta aina sen oikean jälkeen löytyy kuitenkin taas jostain se oikea. Mistä sen ”oikean” sitten löytää loppujen lopuksi? Onko edes semmoisia?

Miksi kahden ihmisen rakkaus ei vain riitä? Rakkaus on monimutkainen sana edes selittää. Onko se välittämistä, vihaamista vai kaikkea siltä väliltä? Rakkauteen tarttuminen on aina riski, onko rakkaus myös sen arvoista että sen takia kuuluisi kärsiä ja satuttaa itsensä, kerta toisensa jälkeen?

Rakkaus.. Teemme rakkauden eteen virheitä, sanomme asioita mitä emme tarkoita ja valehtelemme toistemme puolesta. Uskomme toistemme valheita ja uskottelemme että kaikki on mustavalkoista. Onko joskus parempi elää valheessa, kuin tietää rankka totuus? Yrittävätkö rakkaamme vain suojella meitä pahalta vai pitää kaverinsa puolia ja toivoa että jonain päivänä tämä kertoo että hän on löytänyt sinun tilallesi sen oikean.

Riittävätkö suklaa ja ystävät sydänsuruihin? Miten saat itsesi taas liikkelle sängyn pohjalta ja yrittää taas hymyillä niin kuin ennen, silloin kun hän oli vielä täällä. Mutta kun hän lähtee ja jättää ikuiset arvet, itsensä kokoaminen on pitkä ja työläs projekti. Olet nälissäsi, et ole syönyt moneen päivään. Olet väsynyt, et ole nukkunut öihin koska olet ajatellut häntä. Olet surullinen, olet yksin.

Mutta jaksaako kukaan meistä loputtomiin itkeä? Onko välillä vain parempi elää yksin kuin jakaa itsensä ja elämänsä kahtia toisen ihmisen kanssa? Olemmeko tosiaan niiden arpien ja kyynelten arvoisia? Oikeastaan saatamme ajatella lopulta, kuka hän luulee olevansa, hän ottaa, käyttää ja lopulta hylkää. Olemme kuin tavaroita, ensin rakastamme niitä ja haluamme ne itsellemme. Sitten huomaamme että siinä on joku asia josta emme pidäkkään tai se on jo vanha ja haluamme melkein samanlaisen mutta uuden, heitämme sen pois. Miksi emme koskaan opi, että joskus vanha on korvaamatonta?

YKSIN PAREMPI?

YKSIN KUITENKIN PAREMPI?

Niin, onko yksin kuitenkin loppujen lopuksi parempi olla? Onko sinkkuelämä paljon jännittävämpää ja loisteellisempaa kuin varattuna oleminen? Kadehditaanko sinkkuja vapaudesta ja luvasta tehdä, mitä itse haluaa. Sinkkuna meillä ei ole velvollisuuksia ilmoittaa kullallemme että missä olemme, kenen kanssa ja koska tulemme kotiin. Saamme vapaasti flirttailla ja ravata treffeillä ilman että tunnemme huonoa omaatuntoa. Sinkkuus on myös omalta osaltaan surullista. Toki, meillä on ystäviä joihin voimme nojata kun meillä on raskasta. Ilman ystäviä, olisin jo masentunut sängynpohjalle ja muuttunut erakoksi. Hullua miettiä, että ajattelin että poikaystävä menisi ystävien edelle. Poikaystävät tulevat ja menevät, mutta ystävät ovat täällä aina. Paitsi jos emme pane tikkuakaan ristiin ystävyyssuhteisiimme. Huomasin itse sen, että vietin hyvin vähän aikaa ystävieni kanssa silloin kun olin varattu. Nyt vasta jälkeenpäin ymmärrän, kuinka paljon minulla oli ikävä heitä. En ollut paikalla, kun minua olisi tarvittu. Ystävät ovat arvokkainta mitä omistan tai tulen ikinä omistamaan. Meidän pitäisi muistaa, mitä olisimme ilman heitä? Kuka pyyhkisi kyyneleesi, ilmeilisi naamansa mahdollisimman rumaksi jotta saisi sinut nauramaan? Kuka valehtelisi puolestasi joutuessasi pulaan ja kuka ei jättäisi sinua koskaan yksin vaikka makaisit sairaalassa koomassa? Niin, kaveria ei jätetä.

Palataampa siihen yksin olemiseen. Emme tule olemaan yksin, riippuen meistä itsestämme. Meillä on aina joku. Lemmikki, ystävät tai perhe. Kirjoittaessani rupesin miettimään, miksi tarvitsemme rakastetun? Tunnemmeko olomme turvalliseksi kun meillä on joku ketä rakastaa niin intohimoisesti. Tulemmeko iloisiksi kun saamme illalla viestin ”Oot ihana, hyvää yötä kulta.” Tietysti tulemme, sillä hetkellä emme näe muita kuin hänet ja hän on todellakin niin ihana. Polte tuntuu rinnassa asti ja sillä hetkellä voisimme kävellä vaikka tulen läpi hänen puolestaan. En tiedä, elän näköjään sekavaa aikaa ja nautin ikisinkkuudestani kaikin tahoin. Tietysti kaipaan jonkun lähelle pitämään minusta kiinni, mutta tällähetkellä, ystävät saavat hoitaa sen. Olen ristiriidassa, miehet ovat perseestä mutta ovat ne vaan niin hemmetin ihaniakin. Väillä. Joskus. Harvoin. Okei, riippuu miehestä. Ja myös minusta.