Anna-Liisa näytelmää

Anna-Liisa ja Johannes aikovat mennä naimisiin, kuulutuksetkin on jo laitettu. Kuitenkin Anna-Liisan entisen rakastetun, Mikon, äiti Husso yrittää yhä saada Anna-Liisan jättämään Johanneksen ja naimaan Mikon. Husso käyyttää aseenaan Anna-Liisan menneisyyttä, että hän paljastaa kamalan salaisuuden, lapsen murhan. Vain Husso, Mikko ja Anna-Liisa tiesivät tästä. Lapsi tapettiin ja haudattiin Husson mökin juurelle. Anna-Liisa pitää kuitenkin päänsä, hän aikoo mennä Johanneksen kanssa naimisiin. Juhlia valmistellaan ja vieraita kutsutaan paljon. Salaisuus kuitenkin vaivaa koko ajan Anna-Liisan mieltä, eivätkä Husso tai Mikkokaan anna rauhaa. Lopulta Anna-Liisan on pakko tunnustaa salaisuus perheelleen - hän on tappanut oman lapsensa ja piilotellut raskautensa, myös sen että lapsi on tallirengen, Mikon kanssa hankittu.  Johannes jättää hänet, ja häiden onkin tarkoitus vaihtua Anna-Liisan ja Mikon häiksi. Näin salaisuus saataisiin pidettyä vain perheen välisenä asiana, Mikko ja Husso lupaavat. Juhlavieraat saapuvat vielä tietämättöminä sulhasen vaihdoksesta, mutta Anna-Liisaa ei näy missään. Hän yritti hukuttaa itsensä että pääsisi syyllisyyden ja ahdistuksen tunteesta. Pääsisi lapsensa luokse. Anna-Liisan äiti kuitenkin estää tämän. Lopulta hän tulee vieraidensa keskelle ja paljastaa lapsenmurhan heillekin. Hän ei tahdo Mikon kanssa naimisiin, vaan menee mieluummin vankilaan ja saa lopulta ihmisten arvostusta osakseen. Kuitenkin Mikko, lapsen isä pääsee oikeastaan kuin koira veräjästä ja Anna-Liisa kalvaa syyllisyyttään yksin. Syyllisyys jää yksin naisen kannettavaksi.

Näytelmä on todellakin traaginen. Mikon pakeneminen, Anna-Liisan raskaus, metsässä yksin synnyttäminen, lapsen murha ja suuri syyllisyys ja ahdistus. Kirjaa lukiessani tunnelma oli painostava jatkuvasti ja Anna-Liisan ahdistus ja pelko elävä. Oli toki selvää, että ennemmin tai myöhemmin salaisuus paljastuisi. Husson ja Mikon painostuksesta huolimatta Anna-Liisa päätti mennä ennemmin vankilaan kuin Mikon kanssa vihille, sellaisen miehen kanssa, ketä ei rakasta. Olisin Anna-Liisan tilanteessa tehnyt samoin; avioliitto tulisi perustaa rakkaudelle ja onnellisuudelle, ei painostuksen ja pakon alaiseksi. Miten Mikko voi kuvitella semmoisen avioliiton kestävän missä toinen ei tule koskaan olemaan onnellinen? Näytelmää lukiessani olisin välillä vain halunnut pyyhkiä Mikon kokonaan pois, en ymmärtänyt hänen motiivejaan saati hänen itsekkyyttään. Mutta se oli sitä aikaa, naisen asema ei ollut yhtä vahva kuin miehen. Anna-Liisan olisi ollut helppo alistua, mutta piti kuitenkin kunniansa. Vai pitikö? Omasta mielestäni piti.

Kirja oli kiinnostava ja siihen jäi koukkuun. Luki yhden sivun, oli pakko lukea heti toinen, ja taas toinen ja taas toinen. Ehkä kuitenkin se häiritsi, että teos oli kuitenkin näytelmä. Kerrottiin koko ajan kuka seisoo ja missä ja kuka tekee mitä ja mitä sanoo. Kieli oli vanhaa, tietysti koska teos on vanha. Se ei kuitenkaan itseäni hirveästi haitannut sillä se sopi teoksen tyyliin ja siihen vuoteen mitä elettiin. Joidenkin sanojen kanssa piti hieman ihmetellä että mitä tuo tarkoittaa mutta ymmärsi kuitenkin hyvin kokonaisuudessaan.

Näytelmän alussa oltiin kerrottu henkilöiden nimet ja hieman heidän taustoistaan. Oli hauskaa ruveta lukemaan kun tiesi hieman kenestä luki ja kuka oli kyseessä. Näytelmää oli itseni mielestä oikeastaan hauskempaa lukea kuin normaalia kirjaa. Ainakin näin vaihtelun vuoksi.

Suosittelen näytelmää Anna-Liisa kaikille. En välttämättä niille, jotka eivät siedä jatkuvaa jännitystä ja ahdistusta, jota näyelmä viestittää.

TÄMÄ EI NYT SITTEN MITENKÄÄN LIITY AIJEMPIIN TEKSTEIHIN, OPEA VARTEN VAIN TÄÄLLÄ :) 

Syyllinen?

"Sä aina, sä et koskaan, taas sä oot tommonen, älä aina jaksa.." Tuttua, eikö?

Riidoissa yleensä haemme aina syyllistä. Joillekkin omien virheiden myöntäminen on vaikeaa ja jopa nöyryyttävää. Sana "anteeksi" on kaikista vaikein sana koskaan. Sanan merkitys on suuri ja myös se miten sen esittää ja näyttää että on oikeasti pahoillaan. Silloin jos sana "anteeksi" on niin vaikea sanoa ja tunnustaa omat virheensä, suhde on vaakalaudalla. Kukapa meistä jaksaisi aina olla syyttävän sormen alla. Tällöin myös itsekkin rupeaa miettimään: "Onko minussa kaikki väärin kun en tee mitään oikein?" 

Takerrumme huonoina aikoina toisen huonoihin puoliin. Miten hän on joskus sanonut tai tehnyt. Emme ajattele pieniä arkisia tekoja jolloin hän on tehnyt sinut onnelliseksi. Useimmat meistä kuitenki yrittävät parhaamme, mutta aina se ei riitä. Riidan keskellä pyydämme anteeksi ja saamme vastauksen: " Se ei nyt riitä että olet pahoillasi." Mitä helvettiä silloin kuuluisi tehdä? Se että myöntää virheensä mukisematta tai syyttämättä toista "Nii mut säki...." on jo suuri asia. Meidät on luotu mokailemaan, kukaan ei ole täydellinen. 

Silloin kun siirrytään arkeen ja alkuhuuma on jo historiaa, täytyy pysyä skarppina. Useimmat meistä pettyvät ihmiseen johon ensin rakastui ja lopulta ulkokuoren takaa paljastuu odottamattomia piirteitä. Joskus hyviä, joskus huonoja. Rupeamme miettimään, onko hän se sama ihminen kehen rakastuimme vai onko meissä itsessämme sittenkin joku vika jos kuoren alata paljastuu inhottavia asioita. Kukaan ei voi muuttaa ketään, muutos tapahtuu oman pään ja ajatusmaailman sisässä. Ajattelemmeko suhteen vakiintuessa että voimme syöttää toisillemme ties mitä paskaa ja uskoa että hän on siinä aina? Suhde on jatkuvaa rakentamista, joskus vain palat eivät pysy kasassa.

Välitäkö vielä? Suhteessa on jotain pielessä jos joudumme kysymään tällaista. Mitä on välittäminen? Miten näytämme sen tai sanomme? Sanat merkitsevät ja teot todistavat, kuuluu sanonta. Miten me pystymme osoittamaan että välitämme jos emme saa vastakaikua toiselta? Suhteessa ollaan yhtä. Meidän pitää takoa päähämme että silloinkun olemme suhteessa niin ME menemme edelle. Jos toiselle kaveriporukka on liian tärkeä että me tunnemme itsemme mitättömiksi emme todellakaan ole tai tunnu että olisimme tärkeitä. "Nokun kaveritkin menivät nii kyl mäki si meen. " Voi vittu. Tyttö/poikaystävää ei jätetä yksin, ikinä. Tämä jos jokin kertoo että kaverit menevät edelle, no can do..

Samanlaisia vai erilaisia? Samat mielenkiinnot ja samat harrastukset sitovat meitä yhteen, mutta jos sellaisia ei ole? Onko silloin ongelma? Ei välttämättä, jos osaa sutvia asiat niin että kummatkin saavat tehdä jotain mieluista omalla ajallaan ja yhdessä tehdään sitten jotain kivaa mistä molemmat tykkäävät. Mutta jos olemme liian erilaisia ja ajatusmaailmamme eivät kohtaa, tuleeko silloin mistää mitään? Hän haluaa olla bilettämässä mutta sinä haluaisit olla välillä vain koti sohvalla. Sinä haluaisit että katsotaan kaksin leffaa mutta silloinkin tupa on täynnä hänen kavereitaan.. Toimiiko tämä silloin? Vältämmekö ristiriidat vain sopimuksien kanssa vai pytymmekö elämään tuulen mukana? Jokainen päättää sen itse ja katsokoon peiliin: "Mitä minä voisin tehdä että hänellä on hyvä olla? Minussakin on vikoja, ei pelkästään hänessä." 

Anna tilaa

Oma aika ja oman tilansa herra. Tai siis rouva. Parisuhteessa oma aika on kultaa. Saamme puuhailla omia juttujamme rauhassa ja viettää rauhallisia iltoja yksin tai ystävien kanssa ilman omaa kultaamme. Suhteen alussa yleensä oma aika ja omat tarpeet jäävät huomiotta. Palava ihastus myllertää mielessämme ja odotamme jo seuraavaa tapaamistamme kun olemme toivottaneet hänelle hyvää yötä. Aamulla kulutamme tuntikausia ja itkemme vaatekasan keskellä mitä laittaisimme päällemme jotta näyttäisimme mahdollisimman hyvältä. Aluksi olemme ujoja ja hyvien tapojen mukaisia koska haluamme antaa mahdollisimman hyvän esikuvan. Mutta mitä tapahtuu tämän suuren ja ihanan alkurakkauden jälkeen kun on aika palata ankeaan arkeen, vai sittenkään ankeaan?




Tottahan se on että tie ei ole koskaan ruusuinen vaikka eläisikin onnellisessa parisuhteessa. Ennemmin tai myöhemmin rakastumisen kipinä hiipuu ja arkiset asiat ja rutiinit tulevat käytäntöön. Saatamme suuttua turhasta ja käyttäytyä miten sattuu koska jotkut meistä rupeavat ajattelemaan suhdettaan itsestäänselvyytenä. Toki ihastumisen jälkeen parit alkavat vähitellen miettimään myös itseään enemmän ja omia tarpeitaan, kun taas alkuvaiheessa ei ollut sinua tai minua vaan pelkästään me.


Oman tilan vartiointi on tärkeää. Riitoja syntyy vähemmän ja oma mieli kirkastuu kun saa katsella välillä muidenkin naamaa kuin poika/tyttöystävän. Sitäpaitsi kun olemme olleet erossa vaikka muutaman päivän, on paljon mukavempi taas nähdä toista kun on saanut juoruta likkakavereille miesongelmistaan ja muista kuulumisistaan. Poika/tyttöystävä ei ole ainoa ystäväsi. Toivottavasti.  Ystävien kanssa tehdään ystävien juttuja. Likat viettävät tyttöjen iltaa ja jätkät jätkien iltaa. Mitä ne sitten ikinä tarkoittavatkaan. Yleisesti oman ajan saaminen vähentyy sitä myötä kun toisesta osapuolesta tulee niin saatanan riippuvainen toisesta. Tämä voi olla ja onkin pirun raskasta toiselle, jos omaa aikaa ei saa ja toinen vaan roikkuu molemmin käsin niskasta. Toimivassa suhteessa molemmilla kuuluisi olla omaa aikaa ja omia ja toki yhteisiäkin kavereita jos säkä käy. Yleisesti kuitenkin tutustutaan molempien kavereihin ja kaveriporukka tiivistyy. Mutta, missä kulkee oman kultaisen ajan raja? Koska saamme vaatia enemmän aikaa  meille? Silloinkun kaverit ovat aina etusijalla ja heidän mielipiteensä tärkeitä joka asiassa, on havaittavissa helvetin iso ongelma. 

Vihaamatta ei rakasta

 Jokaisessa, ennemmin tai myöhemmin parisuhdetta tulee riitoja. Oli se sitten wc-pytyn kannen ylös jättäminen, toisen tunteiden huomioon ottaminen tai lupauksien rikkominen. Riitoja on isoja ja pieniä. Isot riidat voivat päätyä huonosti ja hajottaa lopuksi kaiken. Myös pienet riidat saattavat johtaa isompaan, ellei ongelmia ratkota ja puhuta ennenkuin ne paisuvat. Itse myönnän, aina riitelyn alkaessa käytän väistämättä aseenani menneisyyden haamuja. Saatan helposti puolustella itseäni ja syyttää toista osapuolta. Mutta aina kuitenkin omatunto antaa myötä ja nöyryys palkitaan. Parempi myöntää virheensä ja mennä itseensä, kuin ajatella että vika on aina toisen. Muistakaa, riitaan tarvitaan aina kaksi. 

Olen huomannut että mustasukkaisuus on parisuhteiden suurin ongelma. Joko ollaan mustasukkaisia liikaa ja se menee överiksi tai sitten ei olla ollenkaan. Liika mustasukkaisuus on sairasta ja rajoittaa toisen osapuolen elämää. Mutta myös se, että ei ole lainkaan mustasukkainen kertoo vain sen että hänelle on aivan se ja sama missä ja kenen kanssa olet. Emme tunne itseämme tärkeäksi. Huolenpito ja muistutus toisillemme että olemme yhdessä ja haluamme juuri toisemme tuppaa jäädä aina sanomatta. Mustasukkaisuus on tervettä, kunhan siinä pysyy järki mukana. Kaikki kohtuudella.  Mustasukkaisuus kohtuudella kertoo että välitämme, pelkäämme menettävämme toisemme. Rakkaus.. Kaikkea sen eteen pitääkin tehdä. 

Terveessä parisuhteessa on oikeasti pakko välillä puhdistaa ilmaa. Silloinkun nainen sanoo että mikään ei ole vikana, niin silloin KAIKKI on vikana. Trust me. Riidassa useimmiten toinen on mokannut, siinä sitten tapellaan ja huudetaan kilpaa. Huudon ja toisen älykkyysosamäärän halveksumisen jälkeen toiset meistä romahtavat itkuun, toiset meistä häviävät taistelurintamalta. Jos näin käy että toinen poistuu niin juokse herranjumala perään ellet halua menettää. SE kertoo välittämisen ja menetyksen pelon. Riitelyn jälkeen jää aina hapan maku suuhun vaikka kaikki olisikin OK, se ei kuitenkaan ikinä ole OK vaikka toinen niin väittääkin. Kuitenkin, loppupeleissä useimmiten annamme anteeksi ja hyväksymme toistemme virheet. Jos oikeasti rakastaa niin oppii rakastamaan myös toisen virheitä ja epätäydellisyyksiä. Hän on se, kehen rakastuit. Myös hänen virheisiinsä.

Joskus vain kaikkia riitoja emme pysty selvittämään.. Onnellisuuden takana piilee kuitenkin paikkaamattomia haavoja . Aino joka ne pystyy paikkaamaan on aika. Rakkaus.. ikuinen mysteeri.

KEITTOA KURKKUUN

Niin. Täydentääkö se viina tyhjää oloa? Itsellä olen ainakin huomannut että silloinkuin kaikki menee reisille niin viikonloppuna mennään kotiin alkon kautta. Auttaako se pahaan oloon? Silloin ainakin kuvittelemme että pää täyteen ja vola täysille niin paha olo häviää. Niin, paha olo tulee takaisin tuplana seuraavana aamuna ja olo tuntuu vielä tyhjemmältä.

Ikävä. Oli eilen, on tänäänkin ja on myös luultavasti huomennakin. Mutta tajusin tänään että miksi takertua johonkin, jonka tietää jo menettäneensä? Sitä on vaikeaa ymmärtää ja arvostaa ennen kuin menettää. Tuntuu että kasvan henkisesti päivä päivältä ja tunnen itseni vahvaksi. Toisaalta heikoksi, en pysty hetkeen päästämään ketään lähelleni. Koska en halua ketään muuta, paitsi hänet.

Useimmilla herää pelkoja seurustelusta, esimerkiksi jätetyksi tulemista. Miksi pelkäämme? Onko taustalla huonot kokemukset muista suhteista vai emmekö uskalla välittää jostain ihmisestä, koska ajattelemme että mikään ei ole ikuista. Miksi asennoidumme näin? Elämässämme tulee olemaan aina ylä- ja alamäkiä sekä tasaista tietä että kuoppia.

Voiko pelkomme myös liittyä siihen että pelkäämme että suhteesta tulee liian vakava? Rupeamme väistämättä miettimään että haluammeko todella olla juuri hänen kanssaan koko loppuelämämme. Tällöin meitä rupeaa ahdistamaan ja pelottamaan tuleva. Mitä sitten vaadimme kumppaniltamme jos haluamme olla hänen kanssaan?

Toki, itse sanon ainakin ja tunnustan että olen hieman pinnallinen. Emmekö ymmärrä, että kaikkea emme voi saada? Elämä ei ole kuin elokuvaa ja käsityksemme normaalista parisuhteesta on vinoutunut. Seurustelua voisi kuvailla draaman kaarena: Alku, keskellä huippukohta ja loppujen lopuksi se rankka loppu. Paitsi oikeat rakkaustarinat eivät koskaan lopu. Voiko pelko suhteessa joskus myös katkaista koko seurustelun? BINGO täällä, niin on käynyt. 

Yleensä jätetty osapuoli on enemmän shokissa ja surullinen kuin jättävä osapuoli. Hän on ehtinyt jo miettiä asiaa ja myllertää tunnesotkuissaan toisen tietämättä asiasta mitään. Tämä on väärin, sillä asioista pitäisi puhua heti kun ongelmia ilmenee. Jostain syystä, emme tähän yleensä pysty. Jätetyksi tuleminen on todellakin rankkaa. Sitä tuntee itsensä heikoksi, tyhmäksi ja ajattelee että en kelvannutkaan. Varsinkin jos jättävä osapuoli on löytänyt sinua kauniimman/komeamman rakastetun. Tämä voi ottaa lujille ja perkeleesti oman itsetunnon kanssa. En nyt puhu viimeisestä suhteestani mutta näin on monelle käynyt ja myös itselleni.

SE OIKEA?

SE OIKEA?

Jokaisella on mielikuva siitä, millainen sen oikean kuuluisi olla. Oikeastaan, niitä ”oikeita” taitaa olla jokaisen historiassa aika monia. Mutta aina sen oikean jälkeen löytyy kuitenkin taas jostain se oikea. Mistä sen ”oikean” sitten löytää loppujen lopuksi? Onko edes semmoisia?

Miksi kahden ihmisen rakkaus ei vain riitä? Rakkaus on monimutkainen sana edes selittää. Onko se välittämistä, vihaamista vai kaikkea siltä väliltä? Rakkauteen tarttuminen on aina riski, onko rakkaus myös sen arvoista että sen takia kuuluisi kärsiä ja satuttaa itsensä, kerta toisensa jälkeen?

Rakkaus.. Teemme rakkauden eteen virheitä, sanomme asioita mitä emme tarkoita ja valehtelemme toistemme puolesta. Uskomme toistemme valheita ja uskottelemme että kaikki on mustavalkoista. Onko joskus parempi elää valheessa, kuin tietää rankka totuus? Yrittävätkö rakkaamme vain suojella meitä pahalta vai pitää kaverinsa puolia ja toivoa että jonain päivänä tämä kertoo että hän on löytänyt sinun tilallesi sen oikean.

Riittävätkö suklaa ja ystävät sydänsuruihin? Miten saat itsesi taas liikkelle sängyn pohjalta ja yrittää taas hymyillä niin kuin ennen, silloin kun hän oli vielä täällä. Mutta kun hän lähtee ja jättää ikuiset arvet, itsensä kokoaminen on pitkä ja työläs projekti. Olet nälissäsi, et ole syönyt moneen päivään. Olet väsynyt, et ole nukkunut öihin koska olet ajatellut häntä. Olet surullinen, olet yksin.

Mutta jaksaako kukaan meistä loputtomiin itkeä? Onko välillä vain parempi elää yksin kuin jakaa itsensä ja elämänsä kahtia toisen ihmisen kanssa? Olemmeko tosiaan niiden arpien ja kyynelten arvoisia? Oikeastaan saatamme ajatella lopulta, kuka hän luulee olevansa, hän ottaa, käyttää ja lopulta hylkää. Olemme kuin tavaroita, ensin rakastamme niitä ja haluamme ne itsellemme. Sitten huomaamme että siinä on joku asia josta emme pidäkkään tai se on jo vanha ja haluamme melkein samanlaisen mutta uuden, heitämme sen pois. Miksi emme koskaan opi, että joskus vanha on korvaamatonta?

YKSIN PAREMPI?

YKSIN KUITENKIN PAREMPI?

Niin, onko yksin kuitenkin loppujen lopuksi parempi olla? Onko sinkkuelämä paljon jännittävämpää ja loisteellisempaa kuin varattuna oleminen? Kadehditaanko sinkkuja vapaudesta ja luvasta tehdä, mitä itse haluaa. Sinkkuna meillä ei ole velvollisuuksia ilmoittaa kullallemme että missä olemme, kenen kanssa ja koska tulemme kotiin. Saamme vapaasti flirttailla ja ravata treffeillä ilman että tunnemme huonoa omaatuntoa. Sinkkuus on myös omalta osaltaan surullista. Toki, meillä on ystäviä joihin voimme nojata kun meillä on raskasta. Ilman ystäviä, olisin jo masentunut sängynpohjalle ja muuttunut erakoksi. Hullua miettiä, että ajattelin että poikaystävä menisi ystävien edelle. Poikaystävät tulevat ja menevät, mutta ystävät ovat täällä aina. Paitsi jos emme pane tikkuakaan ristiin ystävyyssuhteisiimme. Huomasin itse sen, että vietin hyvin vähän aikaa ystävieni kanssa silloin kun olin varattu. Nyt vasta jälkeenpäin ymmärrän, kuinka paljon minulla oli ikävä heitä. En ollut paikalla, kun minua olisi tarvittu. Ystävät ovat arvokkainta mitä omistan tai tulen ikinä omistamaan. Meidän pitäisi muistaa, mitä olisimme ilman heitä? Kuka pyyhkisi kyyneleesi, ilmeilisi naamansa mahdollisimman rumaksi jotta saisi sinut nauramaan? Kuka valehtelisi puolestasi joutuessasi pulaan ja kuka ei jättäisi sinua koskaan yksin vaikka makaisit sairaalassa koomassa? Niin, kaveria ei jätetä.

Palataampa siihen yksin olemiseen. Emme tule olemaan yksin, riippuen meistä itsestämme. Meillä on aina joku. Lemmikki, ystävät tai perhe. Kirjoittaessani rupesin miettimään, miksi tarvitsemme rakastetun? Tunnemmeko olomme turvalliseksi kun meillä on joku ketä rakastaa niin intohimoisesti. Tulemmeko iloisiksi kun saamme illalla viestin ”Oot ihana, hyvää yötä kulta.” Tietysti tulemme, sillä hetkellä emme näe muita kuin hänet ja hän on todellakin niin ihana. Polte tuntuu rinnassa asti ja sillä hetkellä voisimme kävellä vaikka tulen läpi hänen puolestaan. En tiedä, elän näköjään sekavaa aikaa ja nautin ikisinkkuudestani kaikin tahoin. Tietysti kaipaan jonkun lähelle pitämään minusta kiinni, mutta tällähetkellä, ystävät saavat hoitaa sen. Olen ristiriidassa, miehet ovat perseestä mutta ovat ne vaan niin hemmetin ihaniakin. Väillä. Joskus. Harvoin. Okei, riippuu miehestä. Ja myös minusta.