SE OIKEA?
Jokaisella on mielikuva siitä, millainen sen oikean kuuluisi olla. Oikeastaan, niitä ”oikeita” taitaa olla jokaisen historiassa aika monia. Mutta aina sen oikean jälkeen löytyy kuitenkin taas jostain se oikea. Mistä sen ”oikean” sitten löytää loppujen lopuksi? Onko edes semmoisia?
Miksi kahden ihmisen rakkaus ei vain riitä? Rakkaus on monimutkainen sana edes selittää. Onko se välittämistä, vihaamista vai kaikkea siltä väliltä? Rakkauteen tarttuminen on aina riski, onko rakkaus myös sen arvoista että sen takia kuuluisi kärsiä ja satuttaa itsensä, kerta toisensa jälkeen?
Rakkaus.. Teemme rakkauden eteen virheitä, sanomme asioita mitä emme tarkoita ja valehtelemme toistemme puolesta. Uskomme toistemme valheita ja uskottelemme että kaikki on mustavalkoista. Onko joskus parempi elää valheessa, kuin tietää rankka totuus? Yrittävätkö rakkaamme vain suojella meitä pahalta vai pitää kaverinsa puolia ja toivoa että jonain päivänä tämä kertoo että hän on löytänyt sinun tilallesi sen oikean.
Riittävätkö suklaa ja ystävät sydänsuruihin? Miten saat itsesi taas liikkelle sängyn pohjalta ja yrittää taas hymyillä niin kuin ennen, silloin kun hän oli vielä täällä. Mutta kun hän lähtee ja jättää ikuiset arvet, itsensä kokoaminen on pitkä ja työläs projekti. Olet nälissäsi, et ole syönyt moneen päivään. Olet väsynyt, et ole nukkunut öihin koska olet ajatellut häntä. Olet surullinen, olet yksin.
Mutta jaksaako kukaan meistä loputtomiin itkeä? Onko välillä vain parempi elää yksin kuin jakaa itsensä ja elämänsä kahtia toisen ihmisen kanssa? Olemmeko tosiaan niiden arpien ja kyynelten arvoisia? Oikeastaan saatamme ajatella lopulta, kuka hän luulee olevansa, hän ottaa, käyttää ja lopulta hylkää. Olemme kuin tavaroita, ensin rakastamme niitä ja haluamme ne itsellemme. Sitten huomaamme että siinä on joku asia josta emme pidäkkään tai se on jo vanha ja haluamme melkein samanlaisen mutta uuden, heitämme sen pois. Miksi emme koskaan opi, että joskus vanha on korvaamatonta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti