Riidoissa yleensä haemme aina syyllistä. Joillekkin omien virheiden myöntäminen on vaikeaa ja jopa nöyryyttävää. Sana "anteeksi" on kaikista vaikein sana koskaan. Sanan merkitys on suuri ja myös se miten sen esittää ja näyttää että on oikeasti pahoillaan. Silloin jos sana "anteeksi" on niin vaikea sanoa ja tunnustaa omat virheensä, suhde on vaakalaudalla. Kukapa meistä jaksaisi aina olla syyttävän sormen alla. Tällöin myös itsekkin rupeaa miettimään: "Onko minussa kaikki väärin kun en tee mitään oikein?"
Takerrumme huonoina aikoina toisen huonoihin puoliin. Miten hän on joskus sanonut tai tehnyt. Emme ajattele pieniä arkisia tekoja jolloin hän on tehnyt sinut onnelliseksi. Useimmat meistä kuitenki yrittävät parhaamme, mutta aina se ei riitä. Riidan keskellä pyydämme anteeksi ja saamme vastauksen: " Se ei nyt riitä että olet pahoillasi." Mitä helvettiä silloin kuuluisi tehdä? Se että myöntää virheensä mukisematta tai syyttämättä toista "Nii mut säki...." on jo suuri asia. Meidät on luotu mokailemaan, kukaan ei ole täydellinen.
Silloin kun siirrytään arkeen ja alkuhuuma on jo historiaa, täytyy pysyä skarppina. Useimmat meistä pettyvät ihmiseen johon ensin rakastui ja lopulta ulkokuoren takaa paljastuu odottamattomia piirteitä. Joskus hyviä, joskus huonoja. Rupeamme miettimään, onko hän se sama ihminen kehen rakastuimme vai onko meissä itsessämme sittenkin joku vika jos kuoren alata paljastuu inhottavia asioita. Kukaan ei voi muuttaa ketään, muutos tapahtuu oman pään ja ajatusmaailman sisässä. Ajattelemmeko suhteen vakiintuessa että voimme syöttää toisillemme ties mitä paskaa ja uskoa että hän on siinä aina? Suhde on jatkuvaa rakentamista, joskus vain palat eivät pysy kasassa.
Välitäkö vielä? Suhteessa on jotain pielessä jos joudumme kysymään tällaista. Mitä on välittäminen? Miten näytämme sen tai sanomme? Sanat merkitsevät ja teot todistavat, kuuluu sanonta. Miten me pystymme osoittamaan että välitämme jos emme saa vastakaikua toiselta? Suhteessa ollaan yhtä. Meidän pitää takoa päähämme että silloinkun olemme suhteessa niin ME menemme edelle. Jos toiselle kaveriporukka on liian tärkeä että me tunnemme itsemme mitättömiksi emme todellakaan ole tai tunnu että olisimme tärkeitä. "Nokun kaveritkin menivät nii kyl mäki si meen. " Voi vittu. Tyttö/poikaystävää ei jätetä yksin, ikinä. Tämä jos jokin kertoo että kaverit menevät edelle, no can do..
Samanlaisia vai erilaisia? Samat mielenkiinnot ja samat harrastukset sitovat meitä yhteen, mutta jos sellaisia ei ole? Onko silloin ongelma? Ei välttämättä, jos osaa sutvia asiat niin että kummatkin saavat tehdä jotain mieluista omalla ajallaan ja yhdessä tehdään sitten jotain kivaa mistä molemmat tykkäävät. Mutta jos olemme liian erilaisia ja ajatusmaailmamme eivät kohtaa, tuleeko silloin mistää mitään? Hän haluaa olla bilettämässä mutta sinä haluaisit olla välillä vain koti sohvalla. Sinä haluaisit että katsotaan kaksin leffaa mutta silloinkin tupa on täynnä hänen kavereitaan.. Toimiiko tämä silloin? Vältämmekö ristiriidat vain sopimuksien kanssa vai pytymmekö elämään tuulen mukana? Jokainen päättää sen itse ja katsokoon peiliin: "Mitä minä voisin tehdä että hänellä on hyvä olla? Minussakin on vikoja, ei pelkästään hänessä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti